Näkemys: Mark Selbystä Cruciblen kirouksen seuraava uhri

Mark Selby | FinnSnooker.com
Mark Selby | FinnSnooker.com

Cruciblen kirous tarkoittaa, ettei snookerin modernina aikakautena kukaan pelaaja ole voittanut ensimmäisen maailmanmestaruutensa jälkeen toista MM-turnausta peräkkäin. Lähimpänä ovat olleet Joe Johnson ja Ken Doherty, jotka molemmat etenivät ainoan maailmanmestaruutensa jälkeisenä vuonna MM-finaaliin. Edellinen kirouksen uhriksi jäänyt uusi maailmanmestari oli Neil Robertson, joka hävisi vuosi MM-voittonsa 2010 jälkeen 2011 jo avauskierroksella Judd Trumpille. Keväällä 2015 Mark Selby pääsee kokeilemaan kirousta.

Liian vähälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, kuinka harva pelaaja on voittanut useamman kuin yhden mestaruuden Cruciblessa. Lista on lyhyt: Stephen Hendry (7), Steve Davis (6), Ronnie O’Sullivan (5), John Higgins (4) ja Mark Williams (2). Cruciblessa voittaneista myös Alex Higgins, John Spencer ja Ray Reardon ovat voittaneet ainakin kerran ennen kuin turnaus pelattiin nykyisellä areenallaan. Lisäksi muutama pelaaja on voittanut useita mestaruuksia sinä aikana, kun mestaruus ratkottiin haasteotteluna hallitsevaa voittajaa vastaan (kuten nyrkkeilyssä), tai vielä aiemmin, jolloin käytettiin monenlaisia systeemejä – myös tavallista pudotuspeliturnausta. Heistä legendaarisimmat ovat takuulla veljekset Fred Davis ja Joe Davis.

Steve Davis
Steve Davis – kuusi maailmanmestaruutta ja kaksi kakkossijaa

Vain todella ainutlaatuiset pelaajat ovat siis voittaneet useamman kuin yhden maailmanmestaruuden. Siksi en usko Selbynkään murtavan kirousta. Vertailun vuoksi: viidestä moninkertaisesta mestarista vähiten suuria rankingturnauksia on voittanut Mark Williams (18). Selbyllä on voittoja niistä tällä hetkellä neljä. Toki 31-vuotiaalla on vielä paljon vuosia huipputasolla, mutta on erittäin epätodennäköistä, että hän yltäisi Williamsin lukemiin.

Mainos:

Minusta Selbyn ei olisi kuulunut tänä vuonna voittaa mestaruutta. Hän on tasan tarkkaan riittävän hyvä mestariksi, mutta tällä kertaa hän voitti kisat, koska O’Sullivanin pää ei kestänyt. Turhautumista oli havaittavissa jo toisella kierroksella Joe Perryä vastaan, mutta sillä kertaa O’Sullivan ei missään vaiheessa päästänyt vastustajaa pahasti karkuun, pelasi lopun erinomaisesti ja lopulta tiputti huippupelin pelanneen Perryn. Jälkikäteen on tietenkin helppo sanoa, että merkkejä oli jo aiemmin ilmassa – esimerkiksi German Mastersin karsinnoissa O’Sullivan pisti läskiksi Thepchaiya Un-Noohia vastaan ja hävisi ottelun 5-4.

Mark Selby & Ronnie O'Sullivan
MM-finalistit

O’Sullivanilla oli muutama vuosi, joiden aikana hän oli henkisesti heikko. Psykologi Steve Peters kuitenkin muutti miestä. Enää O’Sullivan ei tuskastunut kesken pelien, vaan pelasi huipputasolla ja jaksoi myös pitkät turvapelivaiheet. Viime kaudella tuntui, että O’Sullivan oli myös henkisesti yksi parhaista ellei jopa paras pelaaja. Hän suorastaan ryöpytti Mastersin finaalissa Selbyä (10-4) ja Welsh Openin finaalissa Ding Junhuita (9-3). MM-finaalikin alkoi hyvin – O’Sullivan johti sitä 8-3 ja 10-5. Turhautumisen merkkejä oli kuitenkin koko ajan ilmassa. Toisen päivän ajalta monet muistavat O’Sullivanin missaaman helpon pinkin ja kahjon lyönnin, jolla O’Sullivan yritti mustaa vallin kautta keskelle. Kuitenkin jo ensimmäiseen päivään mahtui pahaenteisiä merkkejä. Esimerkiksi kerran O’Sullivanin piti tehdä yksi snooker. Pussitettuaan viimeisen punaisen ja yhden väripallon O’Sullivan teki päällevedon keltaiselle, joka oli hyvin pöydällä vaikeaa snookeria varten. Päälleveto meni kuitenkin hieman pitkäksi, ja O’Sullivan löi turvalyönnin vähän sinne päin. Tilanteesta ei tullut edes snookeria, vaan keltainen jäi jopa pussitettavaksi. Selby pussittikin sen ja voitti erän. Toinen esimerkki on freimistä, jonka O’Sullivan lopulta voitti. Hänen päällevetonsa viimeiselle punaiselle ei aivan onnistunut. Siispä O’Sullivan yritti sitä ylikeskelle ja löi valkoisen pikkuväripäätyyn kiinni valliin. Punainen ei mennyt sisään, vaan jäi pussin suulle. Täysin onnekkaasti valkoisen ja punaisen väliin jäi kuitenkin väripallo. Selby löi ohi punaisesta, minkä jälkeen O’Sullivan pussitti sen ja voitti erän.

a
Mark Selby, Vikki-vaimo ja pokaali

Ei Selby missään nimessä huono ollut. Etenkin kolmanneksi viimeiseen erään tehty satanen osoitti, kuinka vahvasta pelaajasta on kyse. Vaikuttavinta oli, kuinka vähän Selby mokasi helppoja palloja paineiden takia. Virheet olivat yksittäisiä – itse muistan niitä kaksi. Silti minusta tuloksessa oli enemmän O’Sullivanin huonoutta kuin Selbyn hyvyyttä. Ei mitään pois Selbyltä, MM-voitto on aina MM-voitto, tuli se millaisella pelillä tahansa. Selbyn voitto teki lajille hyvää: hän osoitti, että O’Sullivan on täysin kaadettavissa, ja aiheutti pienen yllätyksen, mikä vain tekee lajista kiinnostavampaa. Lisäksi hän todennäköisesti herätti O’Sullivaniakin. Tämän ei ole aina tarvinnut pelata aivan huipputasollaan, voittoja on tullut ilmankin. Finaalitappion myötä O’Sullivan todennäköisesti on entistä motivoituneempi eikä takuulla anna tippaakaan periksi unelmastaan voittaa enemmän mestaruuksia kuin Hendry teki. O’Sullivan ei saanut itsestään viimeistä taisteluvaihdetta irti – hänen ei yksinkertaisesti ole aikoihin tarvinnut käyttää sitä. MM-finaalissa sitä olisi tarvittu.

Petersin merkitystä O’Sullivanin peliin kuvaa, että tämä aloitti yleensä jaksot ja puolenvälin taukojen jälkeiset jaksojen loput erinomaisesti. Mitä kauemmin oli kuitenkin pelattu, sitä enemmän O’Sullivanin taso laski. 8-3-tilanteessa hänellä oli vielä täysi hallinta ottelusta, mutta hän päästi Selbyn mukaan. Taukotilanne 10-7 mairittelee Selbyä, jonka suurin sarja siihen mennessä oli 62. Snooker ei ole pelkkää pussitusta, mutta missään nimessä Selby ei pelannut niin hyvin, että olisi ansainnut voittaa seitsemän erää. Selby kuitenkin kavensi lukemia ja sai otteen pelistä. Viimeistään aloittamalla kolmannen jakson voittamalla ensimmäiset neljä erää Selby sai henkisen yliotteen O’Sullivanista. Turhautuminen näkyi yhä enemmän O’Sullivanin otteissa. Hän ei yksinkertaisesti kestänyt Selbyn pelityyliä. Se on kummallista, sillä Mastersin finaalissa O’Sullivan voitti Selbyn 10-4. Nytkin hän oli selvässä johdossa, mutta päästi vastustajansa mukaan otteluun. O’Sullivanin kärsivällisyys ei vaan riittänyt.

Ding-Junhui
Dingiltä puuttuu mestaruus

Vielä kerran haluan korostaa, että Selby on ehdottomasti riittävän hyvä maailmanmestariksi. Hän on erittäin varma pelaaja ja pelaa tasaisesti huipputasolla kisasta toiseen. Todiste tästä on se, kuinka harvoin hän häviää turnausten ensimmäisellä kierroksilla – viime kaudella 22 turnauksessa viidesti ja kausi aiemmin vain neljä kertaa. Selbystä tulikin pari vuotta sitten ensimmäinen pelaaja, joka oli maailmanlistan ykkönen ennen maailmanmestaruutta. Sittemminhän Judd Trump on tehnyt saman tempun. Toki mainittava on, että kaikki ”riittävän hyvät” pelaajat eivät ole mestaruutta voittaneet. Esimerkiksi Ali Carter, Ding Junhui, Stephen Maguire ja Jimmy White eivät ole ikinä yltäneet MM-voittoon. Esimerkiksi Alan McManus – entinen rankingin kuutonen ja Mastersin voittaja – ei ole ollut milloinkaan edes finaalissa. Toki osalla mainituista pelaajista on vielä vuosia jäljellä. Silti karu tosiasia on, että osan huippupelaajista kohtalo on jäädä ilman MM-voittoa. Selbyn saavutus nostaa hänet todelliseen eliittiin.

On hankala uskoa, että Selby pystyisi rikkomaan Cruciblen kirouksen. Jo yhden MM-turnauksen voitto vaatii erinomaista peliä. Mestaruuteen pystyviä pelaajia on joka vuosi noin tusina, ja vain poikkeukselliset pelaajat pystyvät voittamaan useamman kuin yhden mestaruuden. Yksikin mestaruus on jo huippusaavutus, jolla ansaitsee paikan legendojen joukossa. Muistetaanhan myös, että Selby on yksi vain yhdeksästä pelaajasta, jotka ovat voittaneet sekä MM-kisat, UK Championshipin että Mastersin – mistään turhasta pelaajasta ei siis ole kyse. Seuraavat MM-kisat ovat jo ennakolta jännittävät – monella pelaajalla on taatusti nälkää. O’Sullivanin tavoite on rikkoa Hendryn ennätys seitsemästä voitosta, eikä hänellä ole enää kuin kourallinen huippuvuosia jäljellä, ja Ding haluaa osoittaa lopullisesti olevansa yksi suurista ja kestävänsä paineet. Jo nämä kaksi tekijää takaavat erittäin kovatasoiset kisat. Monella pelaajalla on jotain näytettävää.

RobinHull
Robin Hull – rankingin sijalta 120 MM-kisoihin

Toki on huomioitava, että ennen usein yksi pelaaja dominoi. Steve Davis hallitsi 1980-lukua, Stephen Hendry 1990-lukua ja John Higgins sekä Ronnie O’Sullivan tätä vuosituhatta. Tällä hetkellä yhtä ylivoimaista ei ole. Siispä voisi olettaa, että on helpompi voittaa useampi mestaruus kuin kyseisen huippunelikon valta-aikoina. Toisaalta nykyään mestaruuteen pystyviä pelaajia on entistä enemmän. Kun ennen vain harva sijoitettu hävisi avauskierroksella, nykyään melkeinpä kuka tahansa voi voittaa kenet tahansa. Vuosina 2005-2014 avauskierroksella on tippunut keskimäärin tasan viisi sijoitettua, kun taas esimerkiksi vuosina 1985-1994 luku oli 3,7. Kuvaavaa on, että tänä vuonna karsinnoista kisoihin pääsivät muun muassa ennen turnausta sijoilla 90 ja 120 olleet Kyren Wilson ja Robin Hull. Vielä vuosikymmen sitten samaa oli mahdoton kuvitella. Nykyään siis jo yksikin mestaruus vaatii paljon. Kaksi on todella huima saavutus. Vaikka Selbylläkin on nälkää voittaa lisää, voi hän olla tyytyväinen yhteenkin mestaruuteen. Läheskään kaikki huiput eivät yllä samaan.